Nyt oli ihan pakko tulla vuodattamaan tän päiväinen rauhallinen metsälenkki joka yhtäkkiä muuttuikin taisteluksi elämästä ja kuolemasta (..eli siitä kerkeänkö reenaamaan sovittuna ajankohtana), ihan vaan siksi että vastedes muistaisin pysyä merkatulla reitillä. Ja toki varoituksen sanana muille hölmöläisille.
Kaikki alkoi kauniina aurinkoisena kevätpäivänä kun Kiiski A. Vastaranta holhoojineen lähti rentouttavalle lenkille tutu(hko)lle metsätielle. Neliveto kulki omia offroad reittejään toisinaan palaten kiihdyttelemään tietä pitkin. Muutaman kerran piiloteltiin palloa lumipaakkujen sekaan ja reenailtiin lähihakua, mutta pääosin nautittiin hienosta ilmasta. Kiiski pääsi harrastamaan myös lintubongausta kun satunnaisin väliajoin pari teertä verrytteli siipiään liihotellen puusta puuhun (tästä Suuri Metsästysnoutaja oli erityisen tohkeissansa)
Auratun tien päähän tullessamme soitin henkilökohtaiseen karttapalveluun ja pyysin saada tietoa minne eräs vähemmän hoidettu tienhaara johtaa. Sieltä asiantuntevasti vastattiin notta ei mihinkähän. Uteliaisuus kuitenkin voitti ja tokaisin puhelun päätteeksi ".. no, mie katon mihin asti se vie!" Tuossa kohtaa joku ääni menneisyydestä OLISI PITÄNYT kummuta sanomaan ettei se välttämättä ole hyvä idea, huomioon ottaen melko lailla laajan eksymishistorian ja luokattoman suuntavaiston. Siinä tallusteltiin tietä eteenpäin ja se veikin aika mukavan matkaa ensin syvemmälle metsään ja siitä teki lenkin takaisin päin tien suuntaisesti. Harmikseni huomasin että tie kuitenkin päättyy, juuri niinkun asiantuntija oli sanonut. EIPÄ HÄTIÄ! Siitä lähti jonkun koneen ajojälki samaan suuntaan. Seurailin sitä aika pitkästi metsään, Kiiski tyytyväisesti mukana jolkotellen kunnes ura loppui ja edessä oli syvistä ojista muodostuva risteävä kohta. Tässä vaiheessa se jokin ääni sieltä menneisyydestä ilmestyi, mutta vain hetkeksi, koska tämä jääräpäinen Kymiläinen nujersi moisen motkotuksen välittömästi. "Miehän en käänny.." Kuningasidea oli kulkea ojansivua pitkin vähän matkaa.."kyllähän se tie on ihan tossa lähellä."
Tässä vaiheessa se kuuluisa suuntavaisto loisti taas poissaolollaan. Ruvettiin harhailemaan ojanviertä, hienosti taiteillen oksista kiinnipitäen jotten molskahtaisi pohjalle. Vähän matkaa nuorallatanssijan tarkkuudella keplottelin itseni pysymään hangen päällä ja koitin oikaista metsän poikki. Karu totuus tuli kuitenkin vastaan muutaman metrin päässä jossa humpsahdin molempine pitkine jalkoineni reittä myöten kinokseen. Siirryin takaisin ojan tuntumaan ja etenin taas hieman ylittäen muutaman ojan. Tässä vaiheessa olin jo niin pää pyörällä ettei ollut aavistustakaan mikä siirto olisi fiksuin. Tai siis omia jälkiä takaisin seuraaminenhan tietysti, mutta sitten en olisi kerennyt treenaamaan! ;D Rohkeasti koitin ottaa suuntimaa auringosta ja jouduin kulkemaan metsää pitkin. Hanki ei kuitenkaan kantanut (paitsi tietty Kiiskiä jolla oli kauhean kivaa meidän pikku tutkimusretkellä), joten ryhdyin tuumasta toimeen, eli tetsaamaan (ei multa kaikki kavereitten iänikuset armeijapuheet oo menny ohi korvien ;). Se vaan meinas olla hankalaa kun joku Weljesten kasvatti sai hirveen hepulin kun ohjaaja mossahti mahallensa hankeen ja rupes kauhomaan itteensä lumessa eteenpäin.
Aikaa kului mennä röhnystäessä metsän läpi kun sotilaat konsanaan, löysin lisää ojia ja seurailin niitä sikin sokin. Soitin jo uudelleen karttapalveluunkin ja kysyin onko niillä jotain palvelua niille jotka ei olleet noudattaneet etenemisohjeita, vai kaivanko suosiolla jonkun kivan pikku kuopan kuusen alle, jonne voin asettua taloksi. Kuulemma jos oikein hätä tulee niin niillä toimii hiihtäjäin-hinauspalvelu. Siihen pisteeseen ei kuitenkaan keretty, kun löysin ojan joka näytti vastakaivetulta. Kuin ihmeen kaupalla löydettiin takaisin tielle. Voi sitä riemua! Viimesen vajaan tunnin ajan olin uponnut lumeen monia kertoja, könynnyt kymmeniä metrejä mahallani ilman hanskoja lumihangessa, juossut jäisiä (molskis) ojanpohjia pitkin mieltä vailla ja vain sen takia kun en jääräpäisyyttäni halunnut kääntyä takaisin. Pisteet Vonttelille!
Tarinalla kuitenkin oli onnellinen loppu. Myöhästyin sovitusta ajankohdasta vain kymmenen minuuttia, ja senkin vain siksi että oli pakko käydä vaihtamassa ojan vedestä kastuneet kengät ja sukat, hangessa kastuneen takin ja housut sekä hiestä läpimärän paidan. Jetta oli kotona odottamassa onnellisen väsyneenä kun se oli päässyt tarinassa mainitun karttapalvelun kanssa hiihtämään - ihan merkattuja reittejä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti