W.G.W. 2011 - Hillitse Hitlerisi.

Tänä vuonna Weljesten Golden Weekend pidettiin lämpimän aurinkoisessa säässä Voikkaalla Timon ja Maaritin upeassa Kartano Koskenrannassa. Kouluttajiksi saatiin Ruotsista Gunilla Wedeen ja Bengt Rödseth sekä Suomen oma kakku-Heikki (Nevalainen). J-pentue somalivahvistuksineen oli lauantai iltapäivällä Gunillan kurissa ja sunnuntai aamuna tanssittiin Bengtin pillin tahtiin. Heikin oppeja en päässyt näkemään enkä kuulemaan, koska toimin tulkkina ja avustajana muissa ryhmissä, mutta toivotaan että hän ei karkaa Suomen maasta mihinkään jotta saan toisen mahdollisuuden :)

Gunillan ja Bengtin koulutus perustuu johtajuuteen, ja aika monesti he ottivat vertauskuvia susilauman käyttäytymisestä. Ohjaaja on Alfa, ja koira on lauman alimmainen. Kommunikointi tapahtuu lähes kokonaan kehonkielellä, lukuunottamatta lähetyskäskyjä jotka annettiin suullisesti. Ideana on se, että saadaan koira tekemään töitä ohjaajalleen eikä itselleen ja dami tuodaan ohjaajalle mahdollisimman nopeasti siksi, koska se on ohjaajan eikä siksi että pääsee seuraavaan noutoon. Johtajuuskoulutuksella tähdätään myös siihen, että koiran ei tarvitse stressata lauman asioista, koska ohjaajalla on homma hanskassa, näin saadaan hiljainen ja rauhallinen koira myös koetilanteessa. Kouluttajien koiranlukutaito oli uskomatonta ja viikonlopun aikana suurin osa mammankultamussukoista saatiin näyttämään todellinen karvansa, jolloin kovin moni ohjaaja putosi pilvilinnoistaan pahasti pyrstölleen - allekirjoittanut mukaan lukien.

Molempina päivinä koirat pidettiin irti ja ohjaajien käskettiin olemaan niinkuin koiraa ei olisikaan. Jos koira lähti ohjaajan välittömästä läheisyydestä, muut "ajoivat" karkulaisen takaisin paikalleen. Ideana oli olla mahdollisimman "vahva" ja rauhallinen johtaja ja turhat rääkymiset jätettiin pois, sillä hermojen menetys laski "johtajapisteitä" koiran silmissä. Perusohje siis oli olla rauhallinen - tapahtui mitä tapahtui. Toinen paljon painotettu asia oli että koiraa ei IKINÄ saa lähettää noutoon ennen kuin se on rauhallinen. Kouluttajat kertoivat että innostunut koira ei pyydä lupaa lähteä noutoon, vaan se käskee ohjaajaa. Koiralle siis oli tehtävä selväksi että se dami on MINUN enkä tarvitse koiran apua ellen toisin mainitse.

Tästä viikonlopun mittaisesta koulutuksesta saisin varmasti kirjoitettua kokonaisen novelliin, mutta koitan pitää selvityksen lyhykäisenä. Siksipä kirjoitan tähän vain yhden harjoituksen, joka sai ohjaajan enemmän kuin ymmälleen. Tarkoituksena oli katsoa palautusten laitaa heittämällä yksi helppo markkeeraus. Ohjaajan tehtävänä oli vain lähettää koira, ja sen jälkeen olla hiljaa ja pillittämättä. Ideaalitilanne olisi siis suoraviivainen nouto suoraviivaisella ja nopealla palautuksella. Ensin odoteltiin että Kiiski rauhoittui kunnes sain luvan lähettää. Sen jälkeen tapahtui asioita joita en olisi ikinä odottanut näkeväni: Koira nappaa damin ja lähtee juoksemaan se suussa poispäin etsien jotain muuta kivaa, meinaa vaihtaa keppiin, löytää paskakasan ja sylkäsee (?!?!) damin pois jotta pääsee haistelemaan, huomaa damin taas, nappaa sen suuhunsa ja lähtee kierrellen kaarrellen takaisin minun luo (tässä vaiheessa ohjaaja mielessään vetää ranteita auki tylsällä veitsellä). Palautuksen jälkeiset tapahtumat on hiukan hämärän peitossa (..vähemmästäkin muisti menee kun joku lyö puun takaa halolla päähän), mutta koska koira ei tehnyt niinkuin piti, sain käskyn ajaa Kiiskin rankaisuksi pois minun luota (kävelemällä "yli" katsomatta koiraan). Siitäkös Kiiski innostui, viittasi kintaalla mun mahtailuille ja lähti morjestamaan kollegoitaan katsomossa. Siinä vaiheessa Gunilla otti tapansa vastaisesti Kiiskin käsittelyynsä ja me mentiin melkoisella hötäkällä hihna tiukalla pellon päähän. Tässä vaiheessa sekä koira että ohjaaja oli vähintäänkin pöllämystyneitä tapahtuneesta, joten kouluttaja jätti meidät kymmeneksi minuutiksi nököttämään paikalleen, minä koiran edessä hiljaa katsomatta koiraan. Odottelun syy oli se, että koira saa aikaa rauhoittua eikä mennä koulutustilanteeseen takaisin stressaantuneena. Saatuamme lupa palata muiden luo, Kiiski kirmasi tuttuun tyyliin muutaman askeleen (tässä vaiheessa olin ihan varma että keskari nousi takaisin pystyyn), mutta hiljensi yhtäkkiä ja liikkui mun lähellä koko matkan takaisin - jotain siis tapahtui.

Gunillan ja Bengtin tavassa kouluttaa vain harvoin käytetään fyysisiä pakotteita, ja niiden kovuus vaihtelee koirakohtaisesti. Pehmeään koiraan ei välttämättä tarvi koskea lainkaan. Kiiski, joka sai Gunillalta uuden Noita-lempinimen, on koira kovemmasta päästä, siksi edellinen harjoitus päätyi miltei ääritilanteeseen. Tarkoitus on näyttää koiralle meidän vahvuus, ja susilaumavertauksena se että tarvittaessa Alfa pystyy vaikka tappamaan sen (kukkahattutädit HUOM! tämä kuullostaa pahemmalta kuin se on, koulutuksessa pyritään välttämään fyysisiä otteita..) Yksi neuvo tähän kunnioituksen saamiseen oli pelästyttämis-"harjoitus". Bengt puhui siitä kuinka pentulaatikossa joskus kuulee pennun huutavan niin kuin se olisi kuoleman kielissä. Se ei johdu siitä että emä olisi satuttanut pentua, vaan se on säikäyttänyt sen näyttääkseen oman voimansa ja saadakseen pennun kunnioituksen. Bengt on soveltanut sitä koulutukseensa tällä tavalla: pidetään koira hihnassa ja seisoskellaan paikallaan niin kauan että koira on rauhallinen ja touhuilee omiaan, yhtäkkiä ohjaaja säikäyttää koiran terävällä liikkeellä samalla huutaen niin paljon kuin palkeista irti saa (tässä ei kuulemma voi mennä yli). Säikäytystä tehostaakseen voi ottaa käteen muovipussin ja heristää sitä samalla. Tärkeää on että pelästyttäminen kestää vain muutaman sekunnin ja sen jälkeen ohjaaja on niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toivottava reaktio koirassa on kunnon pelästyminen, jonka jälkeen koira rauhoittuu "euforiseen" tilaan. Ei riitä vaikka koiran häntä laskee alas ja korvat menee taakse, vaan tärkeää on seurata koiran silmiä. Jos koira siristelee silmiään ja hetken päästä alkaa rentoutua, tehtävä on onnistunut.

Johtajuuskoulutuksessa tähtäimessä on siis koira, joka ei stressaa ja luottaa ohjaajaansa täysin.  Metsästystilanteessa ja kokeessa koira seuraa ohjaajaansa siten, ettei siihen tarvitse kiinnittää huomiota ja omien suoritustensa välillä pystyy rauhoittumaan suurestakin häiriöstä huolimatta. Kouluttajat vakuuttivat että kun lauman sisällä kaikki on kunnossa, ei synny konflikteja ja koirat nukkuvat yllättävän paljon. Tämä koulutustapa kuitenkin vaatii paljon työtä ja johdonmukaisuutta, eikä tätä voi tehdä vain puolituntia päivässä. Eräs viisas siivekäs Pohjoisesta raakkuikin että tämä on enemmänkin elämäntapa, eikä koulutustyyli.

Minun mielestäni on hienoa kuinka pariskunta on omistautunut asialleen ja ihailen sitä johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä mikä heissä on. Lauantai-iltana melkein väänsin itkua kun minulla oli tunne, että vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä asiat hyvin, niin kaikki mitä olen tehnyt on ollut ajanhukkaa ja että ohjaajana olen epäonnistunut. Sunnuntaina asiat kuitenkin kääntyi parempaan ja Bengt sai minut tuntemaan että minulla on toivoa. Päätin kokeilla tätä elämäntapaa myös kotona, mutta muutaman päivän kuluttua huomasin että minulla oli tosi ahdistunut olo. Koska minulle koirat on myös lemmikkejä, joiden läheisyys on jopa terapeuttista, en kerta kaikkiaan pystynyt totaaliseen huomioimattomuuteen. Asioiden muhittua päässäni sain suodatettua itselleni omalta tuntuvat vinkit viikonlopusta, suurimpana asiana se koiran rauhoittaminen. Vaikka en onnistunutkaan omaksumaan täysin kouluttajien oppeja, tuli viikonloppu minulle todella tarpeeseen ja juuri oikeaan aikaan. Suuret kiitokset kasvattajille, kouluttajille ja koko upealle Weljesten Klaanille! Tukiverkko on parhaista parhain. Oltiin kuinka syvässä suossa tahansa, teidän avulla noustaan uudelleen! :)

Loppuhuomautuksena täytyy vielä sanoa, että jos on vähänkään kiinnostusta tähän suuntaan niin tosiaankin kannattaa hakeutua katsomaan näiden koulutusta. Sitä on vaikea sanoin kuvailla ja parhaiten saa ajatuksesta kiinni jos näkee paikan päällä miten homma toimii.

Kuvat: Pia Riiheläinen