"Kahtahalle kulkee joka tie, jostain pois ja jotain liki vie."

Niin se vaan on, että kevät tekee tuloaan ja Vastarannallakin puut jo ravistelevat viimeisiä lumia oksiltaan ja valmistautuvat tulevan kesän koitoksiin puskemalla silmuja. Elon merkkejä näkyy myös muissa rannan asukeissa. Viime vuonna perinteinen talven mittainen hiljaisuus johtui pitkästä ja lumisesta talvesta, tänä vuonna syy perinteiseen blogiaktiivisuuden romahtamiseen oli emännän elämänmuutos uuden kaupungin ja opiskelupaikan muodossa. Pimeät illat ja emännän ylenpalttinen innostus kouluun (ja kaikkeen sitä seuraavaan oheistoimintaan) on todella verottanut elämäni tärkeän osan harjoittamista.

Kevätaurinko ja työmäärän väheneminen on tuomassa tähän muutoksen.. Kolmen viikon loppukiri ja sitten lentää kansiot, kirjat ja monisteet seuraavaksi viideksi kuukaudeksi pois silmistä ja mielestä! Esimakua tähän tarjosi Pääsiäisloma, jolloin Peräseinäjoen Suden lailla otin Ritolat ja häivyin vähin äänin pois Pohjanmaan latteilta lakeuksilta.

Etelänlomalla lunta oli paljon enemmän, mutta neljän päivän auringonpaiste ja hyvät (..ellei jopa erinomaiset kotipaikkaan verraten) treenimaastot sai koko Vastarannan väestön (Väkiluku: 3. Väestörekisteri, 2012.) pyhiinvaeltamaan sinne missä sielu lepää, eli saappaat jalkaan ja pellolle! Kiiski oli ratketa liitoksistaan kun se huomasi että köytin damiliiviä itseeni ja kaivoin pilliä naftaliinista. Jetta tyytyi tyynesti tarkkailemaan onnesta soikean kalaeläimen edesottamuksia. Virallinen valvoja siis oli paikalla.

”Pääsiäis-bootcampin” teemana oli ohjaukset, osittain olosuhteiden pakosta, sillä markkeerauksille ei ollut heittäjää ja hakua voidaan harrastaa muuallakin. Alkuun piti katsella mihin viime syksynä jäätiin, ja hämmästyksekseni huomasin että ainakin yksi asia on mennyt Fisulle kaaliin – nimittäin pysäytys! Ei kyllä aavistustakaan missä välissä se sen on oppinut niin luotettavaksi, mutta älkää PLIIS antako minun pilata sitä :) Kehitettävää kauden kokeita silmälläpitäen oli paljon, mutta eiköhän siitäkin selvitä. Täytynee vaan laittaa työhanskat käteen ja ruveta hommiin.  Pitkän talven jälkeen Vastarannalla on tapahtunut Pääsiäisen ihme – ylösnousemus!

Taipumuskoe 24.9. Närpiö.

Tuomari: Timo Väisänen.

1. Sosiaalinen käyttäytyminen:
Suhtautuu ystävällisesti ihmisiin & koiriin.

2. Uimahalu
Syöksyy veteen. Ui ripeästi & tehokkaasti.

3. Hakuinto:
Etsii innokkaasti ja itsenäisesti.

4. Noutohalu:
Vainun saatuaan suoraviivaisesti riistoille ja ottaa empimättä ylös.

5. Nouto-ote:
Syvät ja pehmeät.

6. Palauttaminen:
Vauhdikkaasti ja suoraviivaisesti ohjaajalle.

7. Reagointi laukaukseen:
Tarkkaavainen ja kiinnostunut.

8. Itseluottamus ja aloitekyky.
Rohkea, itsenäisesti työskentelevä koira. Selvittää jäljen.

9. Yhteistyö.
Hyvässä yhteistyössä ohjaajan kanssa.

10. Yleisvaikutelma.
Tasapainoinen, riistoista kiinnostunut innokas koira.

Hyvät taipumukset.

"Tee sitä mihin uskot, ja usko siihen mitä teet. Kaikki muu on ajan ja voimien tuhlausta."

Kuten varmasti jo monet tietävätkin, kävin koittamassa sammuttaa tiedonjanoani muutaman kouluttajan opissa Keski-Euroopassa. Niiden kuuden viikon aikana opin paljon. Kun sanon paljon, en tarkoita sitä että olisin valmis kouluttamaan muita tai että mulla olis vastaukset valmiina kaikkeen. Vaan sitä, että mulla on nyt suunta, tapa ja idea kuinka koitan viedä Kiiskiä ja itseäni eteenpäin.

Kotosuomessa olen ollut kuukauden verran ja siihen kuukauteen on mahtunut jo muutamia treenejä. Suurinpiirtein kaksi kolmasosaa näistä treeneistä on päättyneet hiljaiseen pohdintaan, ja siitä johtavaan turhautumiseen. Ärsyttää kun en osaa. Ärsyttää kun hukkaan hyvän koiran potentiaalia omalla kokemattomuudella. ÄRSYTTÄÄ. Onneksi kuitenkin se jäljellejäävä kolmannes tuo niitä onnistumisenpilkahduksia, ja jaksan taas kiristää työhaalareiden henkseleitä ja jatkaa rämpimistä.

No mikäs tässä nyt muka on niin vaikeaa? Vaikeaa on oppia lukemaan koiraa, milloin se osaa vaaditun asian mutta uunottaa ja taas milloin se ei osaa ja sitä pitää opastaa. Kantapään kautta tämäkin, ja voi veljet että tulee hyvä fiilis kun onnistuu! :) Toinen hankaluus löytyy myös ihan omasta itsestäni. Persoonana en ole ideaali koirankouluttaja ja oman tien kulkeminen voi tuntua vähän kiviseltä silloin tällöin. Kasvun paikka tässäkin.

Hölmöä puhua omasta tiestä, koska polkuhan se vasta on, hei haloo, Kiiski ei ole vielä edes taipunut. Apuja, neuvoja ja vinkkejä tarvitaan rutkasti, ja onhan mulla vielä suurin osa kouluttajista käymättä läpi. Taidanpa tehdä seuraavaksi Suomen turneen! Onko ottajia? ;D

Telakka kutsuu..

Treeniblogi pääsee ansaitulle tauolleen, kun arjen sankarit lähtee valloittamaan Eurooppaa. Jos tulee ikävä, meitä voi seurata täällä: Riekut Raiteilla.

Golden Ringin Nome-viikonloppu, Sastamala 30.4.-1.5. 2011

Vaikkei vielä edellisestäkään koulutusviikonlopusta ole toivuttu, Nokialainen kukko kiekuu ohjaajan hereille aikaisin lauantai aamuna tai vaihtoehtoisesti myöhään yöllä, riippuen miltä kantilta asiaa tarkastelee. Kello kolmelta ollaan jo tukevasti tien päällä, suuntana Satakunta -tarkemmin Sastamalan Häijää. Neljä tuntia ja kuusi jäniskevennystä myöhemmin istun väsymyksestä mykkänä aamupalapöydässä ja vastapäätä istuu syypää tähän hulluuteen - Kurt Becksteiner. 

Golden Ring tarjoili Suomen kultsuväelle hienon tilaisuuden päästä seuraamaan Itävallan Ihmeen viikonlopun mittaista Nome-koulutusta melkomoisen vaihtelevassa Vappusäässä. Puoli vuotta sitten koulutuksellaan Weljeksiä ilostuttanut Kurt koulutti molempina päivinä kahta eri ryhmää, ja väsymätön koulutuskone seurasi mielellään myös ylimääräisiä koiria treenien jälkeenkin ja siltikin jaksoi keskustella koirista aina yön pikkutunneille asti. Perusasioissa ei tullut paljon uutta, sillä viime lokakuussa imin itseeni sienen lailla Kurtin opit. Sen sijaan kaikki yksittäiset harjoitukset oli huippuja, turhaan ei Gunilla kehunut Kurtin kykyä suunnitella treenejä.

Tässä muutama tärppi viikonlopun koulutuksesta (kertauksen vuoksi myös samat kohdat kuin viime koulutuksesta):

- Mieti tarkkaan mihin pyrit jokaisella harjoituksella, ja ole varautunut mutkiin matkassa. Ole siis aina askel edellä. On oltava suunnitelma.. ja suunnitelma B.
- Yhteistyö alkaa perusasioista. Seuraaminen ei pelkkää seuraamista, vaan koiran on oltava kontaktissa ohjaajaan. Heelwork kuntoon!
- Ohjauksen suulliset käskyt ja käsimerkit opetettava erikseen hyvin niin, että ne tukevat toinen toistaan.
- Myös pillitykset oltava selvät koirille, ei vartaloapuja - ei toimi pitkällä matkalla.
- Lähetykset tarkat ja rauhassa. Koiran vartalolinja suoraksi ja pidä lähetysasento lähettämisen jälkeen kunnes koira on jo edennyt vähän matkaa. "Set up" on suuri osa ohjauksesta.
- Pillillä pysäytys on apu koiralle, se on pidettävä positiivisena. Jos koira etenee epätoivottuun suuntaan, käytetään suullista kieltämistä eikä koiraa pysäytetä ensin.
- Liiallinen target treenaaminen saa koiran "arvailemaan".
- Ei saa pelätä epäonnistumista, sillä epäonnistumiset antaa mahdollisuuden korjaamiseen, jolloin koira oppii. 
- Älä ole laiska, vaan JUOKSE! Jos koira jättää kuuntelematta pilliä, tai muuten sivuuttaa käskyn, korjataan koira takaisin siihen kohtaan missä meni vikaan.

Viikonloppu oli innostava ja seura mitäs muutakaan kuin mukavaa ja koulutusmaastot kadehdittavan vaihtelevat. Suuret kiitokset GR:n porukalle ja etenkin Tiina Rajalalle hyvin hoidetusta viikonlopusta. Virallinen iltaohjelma ja sen jälkeinen "sokko-ohjaus" oli hauska lisä päivän ohjelmaan. Innolla odotan ensi vuotta, jospa silloin meillä olisi jo ne taipparit suoritettuna ja päästäisiin mukaan koulutukseen ;)


Kuvat: Tuula Tohka

W.G.W. 2011 - Hillitse Hitlerisi.

Tänä vuonna Weljesten Golden Weekend pidettiin lämpimän aurinkoisessa säässä Voikkaalla Timon ja Maaritin upeassa Kartano Koskenrannassa. Kouluttajiksi saatiin Ruotsista Gunilla Wedeen ja Bengt Rödseth sekä Suomen oma kakku-Heikki (Nevalainen). J-pentue somalivahvistuksineen oli lauantai iltapäivällä Gunillan kurissa ja sunnuntai aamuna tanssittiin Bengtin pillin tahtiin. Heikin oppeja en päässyt näkemään enkä kuulemaan, koska toimin tulkkina ja avustajana muissa ryhmissä, mutta toivotaan että hän ei karkaa Suomen maasta mihinkään jotta saan toisen mahdollisuuden :)

Gunillan ja Bengtin koulutus perustuu johtajuuteen, ja aika monesti he ottivat vertauskuvia susilauman käyttäytymisestä. Ohjaaja on Alfa, ja koira on lauman alimmainen. Kommunikointi tapahtuu lähes kokonaan kehonkielellä, lukuunottamatta lähetyskäskyjä jotka annettiin suullisesti. Ideana on se, että saadaan koira tekemään töitä ohjaajalleen eikä itselleen ja dami tuodaan ohjaajalle mahdollisimman nopeasti siksi, koska se on ohjaajan eikä siksi että pääsee seuraavaan noutoon. Johtajuuskoulutuksella tähdätään myös siihen, että koiran ei tarvitse stressata lauman asioista, koska ohjaajalla on homma hanskassa, näin saadaan hiljainen ja rauhallinen koira myös koetilanteessa. Kouluttajien koiranlukutaito oli uskomatonta ja viikonlopun aikana suurin osa mammankultamussukoista saatiin näyttämään todellinen karvansa, jolloin kovin moni ohjaaja putosi pilvilinnoistaan pahasti pyrstölleen - allekirjoittanut mukaan lukien.

Molempina päivinä koirat pidettiin irti ja ohjaajien käskettiin olemaan niinkuin koiraa ei olisikaan. Jos koira lähti ohjaajan välittömästä läheisyydestä, muut "ajoivat" karkulaisen takaisin paikalleen. Ideana oli olla mahdollisimman "vahva" ja rauhallinen johtaja ja turhat rääkymiset jätettiin pois, sillä hermojen menetys laski "johtajapisteitä" koiran silmissä. Perusohje siis oli olla rauhallinen - tapahtui mitä tapahtui. Toinen paljon painotettu asia oli että koiraa ei IKINÄ saa lähettää noutoon ennen kuin se on rauhallinen. Kouluttajat kertoivat että innostunut koira ei pyydä lupaa lähteä noutoon, vaan se käskee ohjaajaa. Koiralle siis oli tehtävä selväksi että se dami on MINUN enkä tarvitse koiran apua ellen toisin mainitse.

Tästä viikonlopun mittaisesta koulutuksesta saisin varmasti kirjoitettua kokonaisen novelliin, mutta koitan pitää selvityksen lyhykäisenä. Siksipä kirjoitan tähän vain yhden harjoituksen, joka sai ohjaajan enemmän kuin ymmälleen. Tarkoituksena oli katsoa palautusten laitaa heittämällä yksi helppo markkeeraus. Ohjaajan tehtävänä oli vain lähettää koira, ja sen jälkeen olla hiljaa ja pillittämättä. Ideaalitilanne olisi siis suoraviivainen nouto suoraviivaisella ja nopealla palautuksella. Ensin odoteltiin että Kiiski rauhoittui kunnes sain luvan lähettää. Sen jälkeen tapahtui asioita joita en olisi ikinä odottanut näkeväni: Koira nappaa damin ja lähtee juoksemaan se suussa poispäin etsien jotain muuta kivaa, meinaa vaihtaa keppiin, löytää paskakasan ja sylkäsee (?!?!) damin pois jotta pääsee haistelemaan, huomaa damin taas, nappaa sen suuhunsa ja lähtee kierrellen kaarrellen takaisin minun luo (tässä vaiheessa ohjaaja mielessään vetää ranteita auki tylsällä veitsellä). Palautuksen jälkeiset tapahtumat on hiukan hämärän peitossa (..vähemmästäkin muisti menee kun joku lyö puun takaa halolla päähän), mutta koska koira ei tehnyt niinkuin piti, sain käskyn ajaa Kiiskin rankaisuksi pois minun luota (kävelemällä "yli" katsomatta koiraan). Siitäkös Kiiski innostui, viittasi kintaalla mun mahtailuille ja lähti morjestamaan kollegoitaan katsomossa. Siinä vaiheessa Gunilla otti tapansa vastaisesti Kiiskin käsittelyynsä ja me mentiin melkoisella hötäkällä hihna tiukalla pellon päähän. Tässä vaiheessa sekä koira että ohjaaja oli vähintäänkin pöllämystyneitä tapahtuneesta, joten kouluttaja jätti meidät kymmeneksi minuutiksi nököttämään paikalleen, minä koiran edessä hiljaa katsomatta koiraan. Odottelun syy oli se, että koira saa aikaa rauhoittua eikä mennä koulutustilanteeseen takaisin stressaantuneena. Saatuamme lupa palata muiden luo, Kiiski kirmasi tuttuun tyyliin muutaman askeleen (tässä vaiheessa olin ihan varma että keskari nousi takaisin pystyyn), mutta hiljensi yhtäkkiä ja liikkui mun lähellä koko matkan takaisin - jotain siis tapahtui.

Gunillan ja Bengtin tavassa kouluttaa vain harvoin käytetään fyysisiä pakotteita, ja niiden kovuus vaihtelee koirakohtaisesti. Pehmeään koiraan ei välttämättä tarvi koskea lainkaan. Kiiski, joka sai Gunillalta uuden Noita-lempinimen, on koira kovemmasta päästä, siksi edellinen harjoitus päätyi miltei ääritilanteeseen. Tarkoitus on näyttää koiralle meidän vahvuus, ja susilaumavertauksena se että tarvittaessa Alfa pystyy vaikka tappamaan sen (kukkahattutädit HUOM! tämä kuullostaa pahemmalta kuin se on, koulutuksessa pyritään välttämään fyysisiä otteita..) Yksi neuvo tähän kunnioituksen saamiseen oli pelästyttämis-"harjoitus". Bengt puhui siitä kuinka pentulaatikossa joskus kuulee pennun huutavan niin kuin se olisi kuoleman kielissä. Se ei johdu siitä että emä olisi satuttanut pentua, vaan se on säikäyttänyt sen näyttääkseen oman voimansa ja saadakseen pennun kunnioituksen. Bengt on soveltanut sitä koulutukseensa tällä tavalla: pidetään koira hihnassa ja seisoskellaan paikallaan niin kauan että koira on rauhallinen ja touhuilee omiaan, yhtäkkiä ohjaaja säikäyttää koiran terävällä liikkeellä samalla huutaen niin paljon kuin palkeista irti saa (tässä ei kuulemma voi mennä yli). Säikäytystä tehostaakseen voi ottaa käteen muovipussin ja heristää sitä samalla. Tärkeää on että pelästyttäminen kestää vain muutaman sekunnin ja sen jälkeen ohjaaja on niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Toivottava reaktio koirassa on kunnon pelästyminen, jonka jälkeen koira rauhoittuu "euforiseen" tilaan. Ei riitä vaikka koiran häntä laskee alas ja korvat menee taakse, vaan tärkeää on seurata koiran silmiä. Jos koira siristelee silmiään ja hetken päästä alkaa rentoutua, tehtävä on onnistunut.

Johtajuuskoulutuksessa tähtäimessä on siis koira, joka ei stressaa ja luottaa ohjaajaansa täysin.  Metsästystilanteessa ja kokeessa koira seuraa ohjaajaansa siten, ettei siihen tarvitse kiinnittää huomiota ja omien suoritustensa välillä pystyy rauhoittumaan suurestakin häiriöstä huolimatta. Kouluttajat vakuuttivat että kun lauman sisällä kaikki on kunnossa, ei synny konflikteja ja koirat nukkuvat yllättävän paljon. Tämä koulutustapa kuitenkin vaatii paljon työtä ja johdonmukaisuutta, eikä tätä voi tehdä vain puolituntia päivässä. Eräs viisas siivekäs Pohjoisesta raakkuikin että tämä on enemmänkin elämäntapa, eikä koulutustyyli.

Minun mielestäni on hienoa kuinka pariskunta on omistautunut asialleen ja ihailen sitä johdonmukaisuutta ja kärsivällisyyttä mikä heissä on. Lauantai-iltana melkein väänsin itkua kun minulla oli tunne, että vaikka kuinka olen yrittänyt tehdä asiat hyvin, niin kaikki mitä olen tehnyt on ollut ajanhukkaa ja että ohjaajana olen epäonnistunut. Sunnuntaina asiat kuitenkin kääntyi parempaan ja Bengt sai minut tuntemaan että minulla on toivoa. Päätin kokeilla tätä elämäntapaa myös kotona, mutta muutaman päivän kuluttua huomasin että minulla oli tosi ahdistunut olo. Koska minulle koirat on myös lemmikkejä, joiden läheisyys on jopa terapeuttista, en kerta kaikkiaan pystynyt totaaliseen huomioimattomuuteen. Asioiden muhittua päässäni sain suodatettua itselleni omalta tuntuvat vinkit viikonlopusta, suurimpana asiana se koiran rauhoittaminen. Vaikka en onnistunutkaan omaksumaan täysin kouluttajien oppeja, tuli viikonloppu minulle todella tarpeeseen ja juuri oikeaan aikaan. Suuret kiitokset kasvattajille, kouluttajille ja koko upealle Weljesten Klaanille! Tukiverkko on parhaista parhain. Oltiin kuinka syvässä suossa tahansa, teidän avulla noustaan uudelleen! :)

Loppuhuomautuksena täytyy vielä sanoa, että jos on vähänkään kiinnostusta tähän suuntaan niin tosiaankin kannattaa hakeutua katsomaan näiden koulutusta. Sitä on vaikea sanoin kuvailla ja parhaiten saa ajatuksesta kiinni jos näkee paikan päällä miten homma toimii.

Kuvat: Pia Riiheläinen

"Tieto lisää tuskaa.."

Jos kevät ei tule nomeilijoiden luo, nomeilijat menee kevään luo. Kuvassa näkyvän reissu-retkueen puna-mustapuolueen puheenjohtaja ystävällisesti toivotti minut ja karvajaiset tervetulleeksi mukaan Seinäjoen suunnille kotikonnuilleen. Parisataa kilsaa Kansasin villeiltä aroilta alaspäin mentyämme metsät vilautteli paljasta pintaa ja pelloilla tulvi Pohjanmaa.

Treeniviikonloppuna treenattiin tietysti kahtena eri päivänä, lauantaina markkeerauksia, linjaa ja lähihakua, sunnuntaina oli haun vuoro. Lauantaina ennen treenejä hermostuin Kiiskiin ensimmäisen kerran meidän yhteiselon aikana. Tarkkaa syytäkään siihen ei ollut, se vaan oli käyttäynyt koko aamupäivän ääliömäisesti. Jälkeenpäin ajatellen mun olis vaan kannattanu löysätä pipoa.  Treeneissä huomasi selvästi että meillä oli mennyt sukset ristiin ja sauvat solmuun. Kiiskistä puuttui sen normaali  iloisuus ja vauhti. Ja kyllä, saan katsoa peiliin ja irvistää. Harjoitukset pidettiin simppelinä, koska Kiiskillä oli alla Pirkan Damit. Uutena asiana oli maaston vaihtuminen paljaasta maasta hankeen, sillä lähetyspaikka oli sulaneella koulun pihalla. Ensin tuli helppo ykkönen, jonka jälkeen lähetin Kiiskin linjalla samaan paikkaan. Tässä ei siis ongelmia, muuta kuin se että vauhti oli selkeästi hitaampi palautuksissa. Seuraavaksi otettiin parityönä kakkosmarkkeeraus, joista toinen tuli äskeiseen paikkaan. Sen jälkeen vaihdettiin ristiin niin, että koirat lähetettiin linjalle sinne, mistä ei äsken ollut hakenut markkeerausta. Kiiski sai mennä sinne tutumpaan paikkaan. Tässäkään ei ollut mitään kummallisuuksia.

Sitten - voi voi voi voi.. Ruvettiin muistelemaan lähihakupillitystä. Kiiskillä oli siitä viime syksynä jo pieni idea, koska sitä vähän tehtiin ennen kuin talvi yllätti. Nyt se ei sitä oikein muistanut, mutta se nyt ei ole pointti tässä mitä tulen tähän tuskailemaan. Toinen koirakko rupes touhuilemaan samoja juttuja, ja uuden treenituttavan kanssa jutusteltiin ja neuvottiin siinä, kunnes huomattiin että meillä on eri "näkemykset" opetus- ja suoritustavasta. Näkemykset lainausmerkeissä siksi, että mullahan ei siis oo tästä näkemystä. Aa-puu-va! Tähän asti mun maailmassa on ollut vaan yksi tapa (tähän väliin haluan luonnehtia itseäni muutamin sanoin: aloittelija, amatööri, keltanokka, märkäkorva..) suorittaa tämä: merkkiäänestä nokka maahan ja tarkkaa etsimistä lähialueelta. Toinen tapa oli niin, että koira lähtee lähihakuun taaksepäin. Vankkoja perusteluita en tähän saanut, mutta niin oli hänelle opetettu. Siispä kysynkin nyt, mikä on se "paras" tapa ja miksi? Pitää muistaa pitää korvan takana ja kysellä asiasta.

Sunnuntaina löydettiin vähäluminen lähimetsä ja sinne värkättiin isohko hakuruutu. Alue rajautui vasemmalla ja takana ojaan, ja kauimmat damit oli ihan takarajalla. Alueen keskivaiheen tuntumassa oli myös oja, lähimmät damit oli sen ojan kohdalla. Yhteensä ruutuun viljeltiin 19 damia, joista kaikki paitsi takimmaiset oli hyvin survottu varvikkoon. Kiiski ja Riki sai hakea vuoron perään. Fisu lähti juoksujalkaa, ja vaikka alussa näytti että nenä jäi matkasta, kolme ekaa damia löytyi vaivatta. Neljännellä lähetyksellä jonkun aikaa etsittyään neiti alkoi uhkaavasti valua ohjaajaa kohti, käskin sen kuitenkin kääntyä kannoillaan, ja haku jatkui kunnioitettavalla tavalla siihen asti että sieltä se dami löytyi. Tämä toistui myös seuraavalla lähetyksellä. Huomautuksena täytyy sanoa että vaikka koira valui takaisin päin, ja jouduin sen viittomaan takaisin hakuun, ei sen vauhti hidastunut ja molemmilla kerroilla Kiiski irtosi kauemmas, eikä jäänyt nysväämään lähialueelle. Viisi damia Viipotin toi hyvällä sykkeellä, sitten jäätiin katselemaan kun vanhempi koira sai hakea muutaman välissä, jonka jälkeen lähetin Kiiskin vielä kerran, mutta muutaman metriä syvemmältä hakualueelta, koska jäljellä oli vain kauimmaisia. Sen jälkeen vaihdettiin vapaalle, mentiin istumaan mättäälle auringon alle ja kuunneltiin kun räpylänaamat kehitteli kolmiodraamaa viereisellä pellolla, samalla kun toinen koira tyhjensi hakuruutua. Dami-inventaarion jälkeen huomattiin että yksi oli joukosta poissa, jokin niistä keskivaiheilla olevista. Tuumasin että käydään vielä Kiiskin kanssa kävelemässä aluetta läpi. Kivalta tuntui nähdä että vauhti oli yhtä hyvä tällä seitsemännellä lähetyksellä, kuin se oli sillä ensimmäiselläkin ja aluetta Kiiski innoissaan laajensi pellolle asti. Vähän aikaa siinä pyörittyämme näytti siltä ettei damia löydy, joten heitin yhden damin Kiiskille löydettäväksi, siinä vaiheessa ropelihäntä rupesi käymään ja hetken tarkennettuaan pentu kaivoi mättäästä hukassa olleen damin. Se oli kyllä niin hyvin piilossa etten miekään nähnyt sitä vaikka justiinsa tassuttelin ohi. Eli siis loppu hyvin kaikki hyvin :)

Ainiin! Jossain päin Peräseinäjokea ajellessa kuski huomasi tiensivussa olevan fasaanikukon, jonka kävin sitten poimimassa kyytiin. Kukko oli siinä vaiheessa vielä niin kankea, että tuumasin sen olevan ihan ehjä, mutta päivän muhittuaan se osoittautuikin rikkinäiseksi. Sen verran siitä oli kuitenkin hyötyä että kokeilin mitä Kiiski meinaa nyt, kun se on jo tutustunut kyseiseen lintuun aikaisemmin. Se oli pala kakkua. Hyvähyvä! Mukavanlainen viikonloppu, Jettakin sai tehdä esine-etsintää ja varastella dameja hakuruudusta. Kaikilla oli siis kivaa. Nyt vaan kaikki vielä auttamaan kesää syömällä lunta, koirat sitä jo ahkerasti toteuttaakin!